Ope voi hyvin!-blogi

Media ja kahvipöytäkeskustelut täyttyvät sanoista ja lauseista, jotka kertovat opettajien vahvasti heikentyvästä hyvinvoinnista. Korona-aika on antanut oman sysäyksensä opettajien jaksamisen heikkenemiselle. On toivottavaa, että monet kuormitukset tipahtavat hartioilta korona-ajan kääntyessä jälleen normaaliin, vaikkakin ehkä uuteen sellaiseen. Kuitenkin opettajilla työelämän laajeneva kuormittavuus alkoi näkyä jo kauan ennen koronaa. Uskallan väittää, että jo ennen korona-aikaa, iso osa opettajista olisi saanut heittämällä ja selkeillä uupumuksen kriteereillä sairauslomaa viimeistään lukuvuoden lopussa. Useiden kohdalla kriteerit täyttyivät todennäköisesti jo reilusti ennen lukuvuoden loppua. Mutta suurin osa painoi tietysti kaiken uupumuksen keskellä läpi lukuvuoden viimeisten päivien.

Minä olin yksi näistä opettajista. Onneksi en ole enää. Mikä on muuttunut? Toisaalta paljon, toisaalta todella vähän. Kaikista perustavanlaatuisin muutos on lähtenyt liikkeelle siitä, että olen päättänyt muuttua. Olen päättänyt, ettei aikaisemmassa omassa pahoinvoinnissani ollut enää mitään järkeä.

Noin neljä vuotta sitten aloitin elokuussa lukuvuoden uuden projektin keskellä. Projektisuunnittelun lisäksi työaika kului luonnollisesti normaalin opetuksen pyörittämiseen. Ja kohta käynnistyivät lukio-open syksyn vakiokalustoon kuuluvat yo-kirjoitukset valvontoineen ja korjauksineen. Ja sitten oltiin lokakuun alussa. Minua huimasi. Kun treenasin, minua huimasi. Kun nousin ylös sohvalta, minua huimasi. Joskus kun vain seisoin, minua huimasi. Menin työterveyslääkärille, hän teki erilaisia mittauksia ja totesi, että minulla oli todella alhainen verenpaine. Kehoni ilmeisesti reagoi stressiin ja kuormitukseen tiputtamalla verenpainetta. Muitakin mittauksia tehtiin, mutta niistä ei löytynyt mitään. Ja lopulta, kun pääsin syyslomalla lepäämään, olo vähän helpotti. Lopulta totesimme lääkärin kanssa, että huimaaminen oli stressin aikaansaaman verenpaineen laskun aiheuttamaa.

Mennään tuosta ajasta noin puoli vuotta eteenpäin. Muistan siltä ajalta iltoja, joiden aikana kampesin itseni kahdeksan aikaan sohvalle ajatellen, että jaksaisinkohan mennä tekemään itselleni iltapalan, kun se vain pitäisi tehdä. Mutta en millään jaksaisi. Helpompaa olisi kömpiä vain suoraan sänkyyn. Muistan hetkiä, kun suunnittelin kaupassakäyntiä ja katsoin jääkkaappiin ennen lähtöä painaen mieleeni, mitä siellä oli ja mitä kaupasta pitäisi hankkia. Muistan seisoneeni noin puolen tunnin päästä kaupassa ilman pienintäkään hajua, mitä siellä jääkaapissa oli ollut.

Koko tämän ajan läpi rakastin työtäni opettajana. Olin unelmatyössäni, mahtavien opekollegojen ympäröivänä ja innoissani työstäni. Treenasin monipuolisesti ja aktiivisesti ja se helpotti kovasti henkisen stressin purkamista. Nukuin myös aika hyvin, keskimäärin noin 7 tuntia yössä pääasiassa laadukasta unta. Samalla olin taaperon yksinhuoltaja, mutta kaikkine haasteineen elin oman pikkuisen kanssa ihanaa aikaa. Kaikki oli siis toisaalta todella hyvin. Mutta kehoni ja mieleni olivat jo pitkään viestineet siitä, että kaikki ei todellakaan ollut ihan niin hyvin.

Hypätään nykyhetkeen, eli syyskuuhun 2021. Tänään voin hyvin. Olen voinut hyvin jo hetken aikaa, ehkä taaksepäin katsottuna noin vuoden ajan. Tämä näkyy elämässäni kaikilla osa-alueilla. Hyvinvointi tekee elämästäni ihanaa, innostavaa ja energistä. Elämäni ei ole näitä tunteita joka hetki eikä aina joka päiväkään. Kaikilla on väsyneitä päivä ja huonoja hetkiä. Mutta niitä on hirveän paljon vähemmän kuin ennen. Jos nyt mietin tuota aikaa neljä vuotta taaksepäin, kylmät väreet kulkevat selkääni pitkin. En halua samaa enää ikinä!

Tässä Ope voi hyvin!-blogissani käyn läpi ajatuksiani siitä, mitä ratkaisuja olen tehnyt oman hyvinvointini taustalle, ja mitkä teot ovat olleet ja ovat edelleen merkittävissä rooleissa oman hyvinvointini lisäämisessä kuormittavan lukio-opettajan työn keskellä. Keskityn siihen, miten meistä jokainen pystyy tekemään joskus pieneltäkin tuntuvia arjen ratkaisuja, jotka kuitenkin pitkällä aikavälillä lisäävät palautumista ja keventävät kuormittavan työelämän taakkaa. Nämä ovat omia ajatuksiani, eivätkä kaikki tekemäni ratkaisut ole kaikille toimivia tai edes mahdollisia. Lisäksi työhyvinvoinnin kohdalla tiedostan myös ympäröivän yhteiskunnan ja ulkoapäin tulevien rakenteiden ja määräyksien vaikutuksen opettajien työssä jaksamiseen. Niille emme voi välttämättä mitään.

Toivoisin, että blogin lukijat voisivat saada kirjoituksistani ajatuksia, jotka lopulta johtaisivat käytännön tason ratkaisuihin oman opehyvinvoinnin edistämiseksi. Joskus ratkaisut vaativat rohkeutta. Rohkeutta vaatii sekä se, että lähdemme muuttamaan toimintaamme, mutta myös se, että uskallamme tarkastella omaa tilannettamme ja kyseenalaistaa sen toimivuutta. Haluan blogissani luoda uskoa siihen, että opettajana voi nyt ja tulevaisuudessa voida hyvin.

Lähdetään yhdessä pienin askelin sitä ihanaa ajatusta kohti!

Jos haluat jakaa ajatuksiasi tai antaa palautetta minulle tähän aiheeseen liittyen, voi kirjoitella niitä tähän palauteboxiin.